Kummitusten yö

Halloween on yksi omista juhlasuosikeistani, ja koristeluiden ja ruuanlaiton lisäksi asiaan kuuluu tietysti sopivan pelottavan tai muuten vain halloween-aiheisen viihteen kuluttaminen. Myös erilaisten halloween-teemaisten asioiden, kuten blogipostausten, tekeminen lienee siis paikallaan. Mutta näkyykö kuolleiden juhla BL:ssä oikeastaan mitenkään? Halloweenhan on japanilaisille yhtä tuttu ja perinteinen juhla kuin joulu, eli mitään varsinaisia halloween-spesiaaleja ei BL:stä voi juuri bongata. Sopivaan tunnelmaan on kuitenkin mahdollista päästä vaikkapa erilaisista kauhuaiheista kertovilla tarinoilla. Perinteinen japanilainen kauhkuvasto sekoitettuna homoiluun tuntuu olevan liian outo yhdistelmä jopa japanilaisille, mutta länsimaisiin kauhuikoneihin törmääkin sitten jo paljon helpommin. Näistä tietysti yksi hahmotyyppi on suositumpi kuin kaikki muut yhteensä...

Vampyyrit esitetään popkulttuurissa usein niin ruokavaliollisesti kuin seksuaalisestikin poikkeavina, eikä siis liene mikään yllätys, että monet BL-sarjatkin yrittävät hyödyntää tätä kuvastoa. Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että yhdistelmä Japani + vampyyrit ei ole ikinä onnistunut tuottamaan mitään erityisen laadukasta, joten näilläkin sarjakuvilla on lähinnä kuriositeettiarvoa. Verenimijät ja BL kuitenkin kuuluvat enemmän tai vähemmän oleellisesti yhteen, sillä onhan yksi lajityypin syntyyn vaikuttaneista teoksista, Moto Hagion Poe no Ichizoku, kertomus nuoren pojan ja vampyyrin ystävyydestä. Siitä on kuitenkin tultu melko pitkä matka tänä vuonna ilmestyneeseen, bondagesta ja muusta astetta jännemmästä materiaalista tunnetun Asia Watanaben lyhyen lyhyeen Glow Vampire -nimiseen doujinshiin. Omakustanne on puhdasta ja aivotonta pornoilua alusta loppuun, eikä ota vampyyriteemastaankaan irti yhtikäs mitään, mutta erityisen siitä tekeekin juonen sijasta sen väritys. Alusta loppuun neliväristä mangaa saa normaalisti hakea kissojen ja koirien kanssa, vaikka on tietysti hieman kyseenalaista, tuovatko herkät pastellisävyt sarjakuvaan oikeasti mitään lisäarvoa. Hieman juonekkaampaa ja synkempää menoa on puolestaan Hiroki Kusumoton kaksiosaisessa sarjassa Vampire's Portrait, jossa mystistä elämää viettävä leukapartainen vampyyri Sein palkkaa katutaiteilija Loun ikuistamaan kasvonsa maalaukseen. Mikä olikaan mystisen vampyyrin suhde Loun isoisään, ja kuka Seinin vaki-imu Adam oikein on miehiään? Sekavassa tarinassa on luvassa myös mm. pianonsoittoa ja ristiinnaulintaa, mutta ainakin se ottaa kaiken mahdollisen irti vampyyrien hirviömäisestä puolesta ikuisen kaunispoikailun sijaan.

Kimaltavia vampyyrejä vs. Leukaparta

Suurin osa homovampyyreistä liikkuu kuitenkin paljon jokapäiväisemmissä ympyröissä, ja hyvänä esimerkkinä tästä toimii Yozakura Sakyoun Blood Honey. Tarinan verenimijät ovat aikojen saatossa menettäneet lähestulkoon kaikki erikoiskykynsä, mutta mieltymys punaisten ruumiinnesteiden nauttimiseen on säilynyt ennallaan. Yksi tällaisista vampyyreistä, Akabane, onkin päätynyt töihin todelliseen seisovaan pöytään eli verenluovutusklinikalle. Eräänä päivänä klinikalle pamahtaa Mayuzumi, jolla on lähestulkoon pakonomainen tarve luovuttaa vertaan, vieläpä huomattavasti useammin kuin suositukset sallivat. Loput osaatte varmaan arvatakin. Manga on enimmäkseen tasoa ihan kiva, mutta onnistuu silti olemaan tarpeeksi viihdyttävä jäädäkseen mieleen.

Melkoisen erilainen tapaus tunnelmaltaan ja tyyliltään puolestaan on Inoue Nawon Sute neko no ie eli hylätyn kissan talo. Vampyyri Ed ottaa kadulta löytämänsä lapsen hoteisiinsa, ja pian Phil-niminen poika kiintyy pelastajaansa, joka ei kuitenkaan osaa vastata Philin tunteisiin kuin kiukuttelulla. Seuraa itsetutkiskelua, mustasukkaisuutta ja angstia ennen kuin pari todella saa toisensa vasta vuosien päästä Philin kasvettua nuoreksi mieheksi. Sarjakuva sijoittuu hahmojen vaatetuksesta päätellen jonnekin 1800-luvulle, ja on visuaalisesti todellinen napakymppi vahvoine kontrasteineen ja hauskoine yksityiskohtineen. Pienieleisen tarinan suurin puute on sen vampyyriteema, joka kaikesta huolimatta tuntuu lähinnä päälleliimatulta lisämausteelta. Ilmeisesti ihan kaikkea ei kerralla voi saada.

Söpöilyä vs Dramatiikkaa

Erityisesti länsimaisen vampyyrihomoerotiikan ystäviä kiinnostanee lisäksi Shinohara Udoun piirtämä manga-adaptaatio Anne Ricen Veren vangeista. Vuonna 1994 ilmestynyt manga on luultavasti tehty elokuvan suosion siivittämänä, ja se seuraileekin enemmän filmin kuin kirjan juonta. Piirrosjälki on juuri niin ysäriä kuin odottaa sopii, mutta ainakaan sarjakuva ei kärsi elokuvan roolitusongelmista. Mikä parasta, Antonio Banderaksen rumaa peruukkia ei tässä versiossa tarvitse nähdä edes piirrettynä!

Länkkäriviihteestä puhuttaessa maininnan ansaitsee tässä yhteydessä myös Harold Sipen ja Hector Casanovan loistavasti halloweeniin sopiva sarjakuva Screamland. Hollywoodiin sijoittuvassa tarinassa vanhat kauhuhahmot ovat jo parhaat päivänsä nähneitä näyttelijöitä lukuisine ongelmineen: susimies on lihava alkkis, muumio maanpaossa ja naistenmiehenä tunnettu Dracula on todellisuudessa varsin syvällä arkussa, jos ymmärrätte mitä tarkoitan. Siinä sivussa irvaillaan viihdeteollisuudelle, fanikulttuurille ja kaikelle siitä väliltä. Ehdottomasti katsastamisen arvoinen tapaus.

Homovampyyreitä 1800- ja 2000-luvuilta

Mutta eiköhän siinä ollut riittävästi vampyyreitä vähäksi aikaa. Missäs ne ihmissudet, kummitukset ja muut ilmestykset luuhaavat? Valitettavasti aika pitkälti kiven alla, vaikka ei toivoa aivan täysin kannata heittää. Lähinnä FAKEn tekjänä tunnettu Sanami Maoh on tehnyt kaksiosaisen mangan nimeltä Until the Full Moon, joka keskittyy kahden miehen, toinen vampyyri ja toinen vampyyrin ja ihmissuden jälkeläinen, rakkauselämään. Paha vain että geenit tekevät jälkimmäiselle tepposet, ja tämä muuttuu täysikuun aikaan ihmissuden sijasta naiseksi... Tästä seuraa aivotonta kohellusta ja fantasiaseikkailuja, ei siis mitään järin merkityksellistä tai jännittävää.

Paljon uskottavammin ihmissusiteemaa käsittelee Hokuto Yamagishin Wild Fangs. Tarinan päähenkilö Mao kuuluu sukuun, jonka jäsenillä on kyky muuttua suden kaltaisiksi pedoiksi. Nämä pedot tottelevat vain tietyn isäntäsuvun jäseniä, ja tämän suvun jälkeläiset ovat olleet kateissa jo vuosikymmeniä. Ilman isäntää peto kadottaa kaikki inhimillisyyden rippeensä ja muuttuu säälimättömäksi tappokoneeksi, joten Mao lähtee isoäitinsä kehotuksesta maailmalle etsimään omaa isäntäänsä. Pian tämän tie risteääkin palkkionmetsästäjä Syonin kanssa, joka pääsee varsin nopeasti selville Maon salaisuudesta ja lupaa yllättäen suojella tätä. Maon kyvystä on nimittän saanut vihiä myös useampi pedon voimista kiinnostunut taho, ja jahti voi alkaa. Samalla Maon ja Syonin välille alkaa kehittyä side, jossa on kyse muustakin kuin reisien tutinasta. Onko Mao viimein löytänyt isäntänsä? Tällä mangalla on ehdottomasti muitakin ansioita kuin söpö puhuva kaulaliina, ja se itse asiassa sai minut useampi vuosi takaperin vakuuttumaan siitä, että BL:llä voisi ihan oikeasti olla jotain muutakin annettavaa kuin Gravitation.

Ei varmaan tarvitse sanoa kumman taiteesta tykkään enemmän

Halloweenin ja BL:n yhteydessä on tietysti pakko mainita erikseen vielä mangaka Naono Bohra, jota voi nimittää todelliseksi kauhukuningattareksi. Äärimmäisen monimuotoisesta yaoituotannostaan tunnettu Bohra on ehtinyt taiteilla pornoa niin vampyyreistä (Home made vampire), ihmissusista (Three wolves mountain), demoneista (Blood hope yms) kuin zombeistakin (Naïve gespenst)! Laatu on sarjakuvissa välillä vähän mitä sattuu, mutta jos näillä ei pääse halloween-tunnelmiin, niin ei sitten vissiin millään. Homozombeista kiinnostuneiden kannattaa tsekata tietysti myös Bruce LaBrucen ohjaama Otto, or Up with dead people.

Vampyyrit ja zombit jännän äärellä

My thoughts on yaoi toivottaa hyvää halloweenia kaikille lukijoilleen!

Hyi, homoja

Homofoobinen ei välttämättä ole se sana joka ensimmäisenä tulee mieleen kahden miehen välistä romanssia käsittelevästä sarjakuvasta. BL ei kuitenkaan ole läheskään niin homomyönteinen genre kuin ensinäkemältä voisi luulla, mikä ei toisaalta ole suurikaan yllätys kun ottaa huomioon sen juuret ja kohderyhmän. Vaikka jotkin BL-mangakoista tekevätkin rohkeita rajanylityksiä gay mangan puolelle, valtaosalle tekijöistä ja lukijoista homous on kuitenkin vain yksi fantasiaelementti siinä missä vaikkapa keijut tai avaruusasemat toisille. Alkuperäiset shounen-ai tarinat käsittelivät toki poikarakkauden kautta sukupuolta ja seksuaalisuutta, mutta eivät silti välttämättä nimenomaisesti homoseksuaalisuutta. Esimerkiksi Moto Hagion shounen-ai -tarinassa X+Y (1984) autistisen oloinen poika Tacto on syntynyt hämmentävien sukupuolenvaihdoskokeiden seurauksena, ja onkin itse asiassa kromosomeiltaan tyttö. Nykyään valtaosa BL:stä keskittyy kuitenkin ennen kaikkea suhdesotkuihin ja erotiikkaan, eivätkä nämä sarjat siis kerro homoudesta senkään vertaa.

Yaoille tyypillisimpiä käytäntöjä on nimittäin hahmojen seksuaalisen suuntautumisen suoranainen kieltäminen tai ainakin häivyttäminen tarinan keskiöstä ja hahmojen (sekä lukijan) mielistä. Jason Thompson ilmaisee asian shounen-ai -avautumisessaan varsin hyvin: "There's usually just enough acknowledgment of gayness for there to be a faint feeling of forbidden love, but not enough for any kind of political statement or even self-identification." On tietysti itse kunkin pohdittavissa, onko ainoastaan vapauttavaa ja idealistista ettei näissä tarinoissa sukupuolella ole parinmuodostuksessa merkitystä edes nimeksi eikä homofobiaa ole olemassakaan, vai lakaiseeko BL viihteen tieltä maton alle tärkeitä yhteiskunnallisia asioita™, joita sen pahemmin lukijat kuin sen tuottajatkaan eivät oikeastaan halua kohdata tai käsitellä. Homokulttuuri on Japanissa edelleen varsin marginaalisessa asemassa ja kulissiavioliitot vieläkin yleinen käytäntö, eikä erilaisuutta katsota maassa muutenkaan kovin suopeasti. Ei siis liene ihmekään jos aihe tuntuu vieraalta ja vaikealta.

Toisaalta BL:ssä on kyse kuitenkin vain ja ainoastaan puhtaan rehellisestä hömppäviihteestä, jolta ei pitäisi odottaa kovin realistista käsittelyä mistään muustakaan aiheesta. Lesbopornoa tiirailevaa miestä eivät SETAn esitteet juurikaan jaksa innostaa, eikä harlekiinien suurkuluttaja kaipaa telaketjufeministiä kertomaan miten seksistisiä ja epärealistisia ne ovat. Niin kauan kuin kuluttamaansa viihteeseen muistaa suhtautua juuri sinä minä se on eli hömppänä, asiat ovatkin varsin mainiosti. Siinä vaiheessa kun yaoita silmät ristissä lukenut fujoshi saa päähänsä että kaikki homot ovat söpöjä ja naismaisia "yaoilemmikkejä", on jotain mennyt pahasti pieleen (aiheesta riittää varmasti avauduttavaa lähes jokaisella jossain amerikkalaisessa animetapahtumassa käyneellä homolla). Ihan oikean ongelman muodostaa kuitenkin toinen, toivottavasti paljon pienempi, faniryhmä, joka mielellään kyllä lukee seksuaalivähemmistöjen fiktiivisistä seikkailuista mutta on samaan aikaan epäluuloinen tai jopa vihamielinen näitä kohtaan oikeassa elämässä. Tuo asenne muistuttaa kipeästi siitä, että vaikka jokin ihmisryhmä kelpaisi jo viihdykkeeksi, sitä ei välttämättä vielä kelpuuteta tasa-arvoiseksi yhteiskunnan jäseneksi - hieman kuin mustat koomikot aikanaan.

Oikeastaan sama näkökulma on ollut oleellisena osana BL:ää sen syntyajoilta saakka. Moto Hagio ja Keiko Takemiya sijoittivat tarinansa historiaan tai tulevaisuuteen, mahdollisimman kauas arkitodellisuudesta siis, ja suuri osa 80-luvun june-tarinoista päättyi jommankumman tai molempien rakastavaisten kuolemaan tai itsemurhaan, koska suhteella ei ollut tulevaisuutta eikä onnellinen loppu olisi muutenkaan tullut edes kysymykseen. Nykyisestä poikarakkausgenrestä tällaiset elementit on pitkälti riisuttu, mutta yhtään sen enempää tekemistä niillä ei todellisuuden kanssa vieläkään välttämättä ole.


Yhyybyhyy kuollaan lumeen yhyhyhy

Mutta hetkonen, edistääkö BL-manga siis homofobian ja suvaitsemattomuuden leviämistä? No ei tietenkään. Entä ovatko kaikki jaajon kuluttajat automaattisesti homofoobisia, jopa tiedostamattaan? Eivät todellakaan, onneksi. Olen kuullut lukemattomia tarinoita niin tytöistä kuin pojistakin jotka ovat saaneet yaoin lukemisesta apua oman seksuaalisuutensa löytämiseen ja pohtimiseen, ja yhtä paljon olen lukenut ihmisistä jotka nimenomaan BL:n tai slashin takia ovat oppineet suvaitsevaisemmiksi ja kiinnostuneet seksuaalivähemmistöjen asemasta ja sen parantamisesta. Aivan kaikki homomiehet eivät myöskään yleisen uskomuksen vastaisesti vihaa yaoita, kuten Yaoi 911:n Alex osoittaa. Blogissaan hän muistuttaa, että kaikki homot eivät pidä baran ja Tom of Finlandin hypermaskuliinisesta mieskuvasta, ja miehille tarkoitetusta materiaalista puuttuu usein se joidenkin kaipaama tunteellinen herkistely, jota BL-sarjoista löytyy puolestaan välillä liiankin kanssa. Mikä kenenkin paattia keikuttaa, pääasia että keinuu.

Mutta ei tässä vielä kaikki! Myös eräs homojakin suurempi sorrettu ihmisryhmä saa nimittäin BL:ssä kuraa usein täyslaidallisen, sillä ollakseen naisten piirtämää ja kirjoittamaa BL on yllättävänkin naisvihamielistä. Useimmissa tarinoissa se ainut tyttöhahmo toimii antagonistina, ja yleisesti ottaen naiset ovat pelkästään tosirakkauden tiellä tai yksinkertaisesti typeriä ja turhia. Jos ottaa vielä huomioon sen, miten monesti suhteen naisellista osapuolta edustava uke saa turpiinsa ja alistuu milloin vapaasta tahdostaan ja milloin pakosta, voi vain miettiä millaisen kuvan naiset itsestään ja toisistaan näiden välityksellä yrittävät antaa.

Kirjoittaja ei harrasta tai opiskele naistutkimusta eikä ole SETAn tai minkään muunkaan järjestön aktiivi.

SANO MUA REHTORIKS

Yaoilandiassa moraali ja lainsäädäntö ovat melko harvinaisia, tai ainakin harvinaisen joustavia käsitteitä. Siinä missä opettaja saa tosielämässä alaikäiseen oppilaaseensa sekaantumisesta potkut ja syytteen, on BL:n fantasiamaailmassa kansankynttilän täysin sallittua painaa alaikäistä opiskelijaansa edestä ja takaa - ainakin niin kauan kuin kyse on tosirakkaudesta. Priimaesimerkki tällaisesta varsin arveluttavasta opettaja-oppilas-tarinasta on Yuzuha Ougin piirtämä Abiru Junjou ("Be covered with pure hearted"). Vaikka laillisen rajamailla keikkuva uke lienee aihepiirin huomioonottaen välttämättömyys, on sarjan perimmäinen tarkoitus silti oletettavasti tarjota moraalisten kysymysten sijaan lähinnä romantiikkaa, mikä ei aina meinannut upota ainakaan allekirjoittaneen kaaliin punaisen shotavaroitusvalon syttyessä palamaan tuon tuosta kesken lukemisen.

Manga seuraa siis erittäin nuoren näköistä 15-vuotiasta, isoäitinsä kanssa elävää Ogura Yukaa, jonka elämäniloisuus ja naiivius saisi jopa Gravitationin Shuichin vihertymään kateudesta. Pojan naapuriin muuttaa yllättäen mallimaisen komea ja viileänaamaakin viileämpi Goto Hikari, joka tietysti toimii myös piirtämistä rakastavan Yukan matematiikanopettajana. Sattuman kautta poika pääsee harjoittelemaan luonnostelua käyttäen Gotoa mallinaan, mutta ottaa vähän liiankin kirjaimellisesti isoäitinsä ohjeen rakastua piirtämiinsä asioihin.




Opettaja ei ole järin imarreltu lapsellisen kakaran osoittamasta huomiosta, mutta Yukan isoäidin joutuminen sairaalaan ja tämän kokema julma koulukiusaaminen nostavat miehessä pintaan muitakin tunteita kuin suojeluvaiston. Niin miesten kuin naistenkin keskuudessa suosittu Goto yrittää aluksi elää itsekiellossa, mutta huolehtiessaan Yukasta joutuu pian tunnustamaan, ettei armottomasta player-statuksestaan huolimatta halua tai tarvitse muita kuin tämän yhden yli-innokkaan koulupojan.

Tarinan hauskinta antia ovat Goton koomiset yritykset Yukan viattomuuden suojelemiseksi - milloin suuteleminen on vain amerikkalainen tapa sanoa terve, milloin nenien yhteen hierominen ainoa oikea tapa harrastaa homoseksiä. Huumorin tasapainoksi on tarjolla myös vakavampia teemoja, kun Goto joutuu nöyrtymään rakkauden edessä ja toisaalta ajautuu mustasukkaisuuden tai himon sokaisemana käyttäytymään varsin vastuuttomasti. Mummonsa hoteisiin vauvana hylätyn Yukan lähes poikkeuksetta positiivinen tapa suhtautua elämään kaikista vastoinkäymisistä huolimatta saa sekin ajoittain hieman totisempia sävyjä. Matkan varrelle ovat kuitenkin unohtuneet pohdinnat niin hahmojen ikäeron kuin muidenkin olosuhteiden tuottamista dilemmoista; Goto ei iästään ja asemastaan huolimatta ota juurikaan vastuuta teoistaan, ja tuntuukin pompottavan Yukaa omien sisäisten kamppailujensa kustannuksella varsin raa'asti. Entä millä logiikalla isoäidin kuoltua sopivin huoltaja alaikäiselle on tämän opettaja ja poikaystävä, etenkin kun tämän biologinen äiti elää ja voi hyvin? Realistisuuden vaatiminen jaajolta olisi yhtä viisasta kuin yrittää hakata naulaa kiviseinään nakkimakkaralla, mutta olisi kiva nähdä välillä edes jonkinlaista yritystä uskottavuuteen. Hetkittäisistä onnistuneista kohtauksista huolimatta Abiru Junjou jättääkin paljon toivomisen varaa, vaikka onkin huomattavasti syvällisempi verrattuna Yuzuha Ougin muuhun, enimmäkseen pornopainotteiseen tuotantoon.

Matematiikanopettajan ja alaikäisen opiskelijan suhteesta kertoo myös Sakuragi Yayan Nee, Sensei?, mutta lähtökohdistaan huolimatta sarja eroaa Abiru Junjousta niin teemoiltaan kuin tunnelmaltaankin yhtä paljon kuin Edward Cullen Draculasta. Kun tunnontarkka ja totinen Isa saa oppilaaltaan rakkaudentunnustuksen riipustettuna matematiikankokeen kulmaan, tämä ei osaa suhtautua asiaan muuten kuin huonona pilana. Kun samaisen tunnustuksen tehnyt Homura kaiken lisäksi keskittyy tukiopetustunneilla yhtälöiden sijasta lähinnä opettajansa ahdisteluun, joutuvat neitseenä 27-vuotiaaksi asti säilyneen Isan hermot todella koetukselle. Nuoresta iästään huolimatta kokeneen ja itsevarman oloinen Homura saakin miehen tuntemaan olonsa lähinnä typeräksi, kunnes käy ilmi että poika on villin irtoseksin sijaan kiinnostunut senseistään ihan aidosti. Lopulta Isa myöntyy ja ottaa hellyydenosoitukset vastaan, vaikkei täysin ymmärräkään miksei kymmenen vuotta nuorempi Homura keskity mieluummin ikäistensä opiskelijatyttöjen jahtaamiseen. Kommunikointivaikeuksista huolimatta pari kuitenkin oppii pikkuhiljaa ymmärtämään toisiaan ja ottamaan toistensa tarpeet huomioon.

Hahmot ovat yllättävänkin samaistuttavia pelkoineen, toiveineen ja motiiveineen. Koskettavimpia kohtauksia sarjassa on, kun Homura tunnustaa yrittäneensä peittää paniikinomaista hermoiluaan esittämällä mahdollisimman itsevarmaa ja kokenutta tehdäkseen vaikutuksen opettajaansa. Myös ikäeron suhteeseen tuomaa epävarmuutta
käsitellään sarjassa uskottavasti: samaan aikaan kun Homura pelkää käyttäytyvänsä Isan makuun liian lapsellisesti ja itsekkäästi, opettajaa arveluttaa josko hänen kaltaisensa vanha pappa jaksaa kovin kauaa kiinnostaa nuorta ja vetreää opiskelijaa. Molempien pelot osoittautuvat turhiksi, sillä Homura yllättää Isan useampaan otteeseen kypsällä käytöksellään, aina edes itse sitä tajuamatta. Homuran vilpittömyys puolestaan onnistuu lopulta vakuuttamaan Isan, joka myös tajuaa ettei ole mitään järkeä huolehtia toisen tunteiden muuttumisesta, jos ei voi olla itsekään täysin varma tulevaisuudesta. Yksi sarjan yhteydessä käytetyistä taglineista kuvaa itseasiassa hahmoja - ja koko tarinaa - varsin osuvasti: toinen on vielä poika mutta oikeastaan jo mies, ja toinen on jo mies mutta silti vasta pelkkä poika.

Nee, Sensei? on monella tapaa malliesimerkki siitä, kuinka tavanomaisistakin aineksista on mahdollista luoda mielenkiintoinen kokonaisuus, kunhan teemat ja hahmot ovat kohdillaan, ja liian suuren palan haukkaamisen sijaan pysytään yksinkertaisissa perusasioissa. Toisin kuin Abirussa, jonka tunnelma vaihtuu skitsofreenisellä tahdilla crackhuumorista viiltelyangstiin, pysyy Sensein tarina alusta loppuun asti uskottavana, mutta samalla sopivan kepeänä ja lämminhenkisenä. Myös opettaja/oppilas-suhteen tuomaa potentiaalia on hyödynnetty sarjassa huomattavasti paremmin, siinä missä Abiru Junjoussa Goton opettajuus tuntuu suurimman osan ajasta pelkältä lisämausteelta. Sarjoilla on kuitenkin myös yllättävän paljon yhteistä kun päästään itse asiaan eli vaakamamboiluun, vaikka mangakoiden tyyli ei kyseisellä saralla normaalisti voisi olla erilaisempi. Molemmissa tarinoissa suhteen kehitys nimittäin heijastuu myös siihen mitä makuuhuoneessa tapahtuu, kun hahmot kamppailevat pelkojensa ja estojensa kanssa kunnes luottamus ja välittäminen on saavuttanut tarvittavat mittasuhteet. Joku kyyninen voisi tokaista, että tietysti varsinainen "oikea" seksi jätetään vasta viimeiseen lukuun jotta lukijat saataisiin pidettyä loppuun asti mukana, mutta oli kyse sitten laskelmoidusta markkinointikikasta tai jostain syvällisemmästä, tekee se silti tarinoista astetta mielenkiintoisempia seurattavia.

Hyvä jaajo-ohjelma - taitolaji vai mahdoton tehtävä?

Käväisin viime viikonloppuna Kaapelitehtaalla Animeconissa, ja toisin kuin eräät, ehdin paikan päällä seuraamaan useampaakin puheohjelmaa. Kaiken muun tärkeän kuten cosplayn ja vanpyyrien lisäksi Finnconin ja Animeconin yhdistelmä toi homo_hommista kiinnostuneen iloksi yllättävänkin runsaasti ohjelmaa yhdelle viikonlopulle: lauantaina ohjelmakartasta löytyi niin Bimbojen It's OK to be gay -paneeli kuin Kymmenen vuotta slashia -luentokin, ja sunnuntaina vuorossa oli yaoipaneeli, joka kantoi alaotsikkoa Yaoi - taas kerran, mutta nyt ehkä hieman vakavammin. Itseltäni jäi aikatauluongelmien ja eeppisen päänsäryn seurauksena slash-luento näkemättä, mutta muuten jonotin urheasti Pannuhalliin muiden homostelijoiden kanssa. Kuten aina, tälläkin kertaa kanssayleisön salakuuntelu ennen ohjelmanumeroa kannatti; kaksi ~15-vuotiasta tyttöä keskustelivat bimbojonossa ja lopulta totesivat, että "huomenna on sitten yaoipaneeli, koko conin kohokohta!" Yllättävän moni tuntuu olevan samaa mieltä, sillä vuodesta toiseen ainoastaan cosplaykilpailut ja FFFightit päihittävät suosiossa "sen pakollisen" yaoiohjelman, jonka peruuntumisesta tosin on tullut lähestulkoon yhtä tärkeä perinne kuin sen järjestämisestäkin. Itselläni on kokemusta Janne Kempin "Akateemisen" yaoiluennon lisäksi ainoastaan Animecon VI:n myötähäpeää ja henkisiä arpia aiheuttaneesta yaoipaneelista, mutta silminnäkijöiden kuvausten perusteella aiemmat aihetta käsitelleet ohjelmanumerot ovat jumittuneet lähinnä paritusten ihkuttamiseksi ja kikatteluksi elleivät ole olleet akateemisuudessaan Saharaakin kuivempia, joten oletan etten ole missannut mitään kovin oleellista.

Kikattelu ja paritusten ihkuttaminen tuntuu katsojien iästä ja käytöksestä päätellen kuitenkin olevan se mitä suurin osa jaajo-ohjelmiltaan odottaa. Tänä vuonna Animeconin ohjelmanjärjestäjät kuitenkin tekivät poikarakkaudesta kiinnostuneelle yleisölleen varsin mojovat jekut (ei kukaan oikeasti niitä ohjelmakuvauksia lue), sillä puhujanpallilla istui niin aikuista miestä (mm. sarjakuvapiirtäjä Petri Hiltunen) kuin seksuaalikasvattajaakin, ja Erittäin Asiallinen keskustelu pyöri enimmäkseen seksuaali-identiteetin ja fantasioiden ympärillä, BL:ään peilattuna tietysti. Itse yaoitahan paneelissa käsiteltiin lopulta varsin vähän, mikä toisaalta oli ihan positiivinen asia. Aiheen rajaaminen on ohjelmaa järjestettäessä tärkeää jo ihan ajanpuutteenkin vuoksi, ja kannattaa mieluummin käsitellä edes yksi asia hieman huolellisemmin kuin yrittää kattaa joka ikinen aiheeseen liittyvä detalji 45:ssä minuutissa. Tuossa ajassa ehdittiin mm. verrata BL:ää onnistuneesti Harlekiineihin, pohdiskella yaoita lukevien tyttöjen usein varsin vääristynyttä suhdetta tosielämän homoseksuaalisuuteen ja muistuttaa fantasioiden harmittomuudesta. Kuten panelistit, minäkin toivon että keskustelu onnistui herättämään pahaa-aavistamattomissa kuulijoissa hieman syvempiäkin ajatuksia aiheen tiimoilta, eikä kyseinen ohjelmanumero ollut missään nimessä huono tai epäonnistunut. Itselleni ohjelmasta ei kuitenkaan jäänyt käteen juuri mitään uutta, lukuunottamatta erään panelistin kertomusta siitä, kuinka joidenkin yaoifanien mielestä pride-paraatit pitäisi lakkauttaa homoja stereotypisoivina. Myös yleisöstä kommentoitiin viisaita: "On hienoa jos tietää jo 14-vuotiaana olevansa lesbo, mutta Narutoiksi ja Sasukeiksi pussaillessaan pukeutuvat teinit piiloutuvat crossplayn taakse eivätkä edes halua tutkia itseään".

Vuorokautta aiemmin pidetty Bimbopaneeli olikin sitten aivan toisesta ääripäästä, ja keskustelijoiden ainoana tarkoituksena oli viihdyttää yleisöä ja itseään. Havainnollistavien kuvien avulla näytettiin hyvin hämmentäviä kaksimielisiä kohtauksia vuosikymmenien takaisista supersankarisarjakuvista ja käytiin läpi enemmän tai vähemmän kaanonisia homohahmoja ja -suhteita scifissä ja fantasiassa. Analyyttisimpään "pohdintaan" panelistit äityivät scifilesboista puhuessaan, ja toivoivat joidenkin tekijöiden jopa jättävän tyttörakkauden rauhaan, sillä tuloksena on useimmiten pelkkiä tuulessa liuhuvia verhoja tai kädestä pitelyä mielenkiintoisten kemioiden ja kuuman äksönin sijaan. Star Trek -videoita näytettiin peräti kaksin kappalein, ja paneeli sai arvoisensa lopetuksen Tomboyn OK 2B Gay -musiikkivideosta. Koko potin räjäyttivät kuitenkin yleisön seassa gaydar vilkkuen kiertäneet Batman ja Robin, jotka myös jakoivat munaa niille joiden kohdalla tutka pärähti soimaan. Itseltäni jäivät Kinder-yllätykset saamatta, mutta kyseessä oli silti A-luokan viihdespektaakkeli - ja sellaisenaan paljon palkitsevampi elämys kuin varsin ilmeisiä, vaikkakin tärkeitä asioita seuraavana päivänä esille tuonut keskustelu nuorten tyttöjen ja vähän muidenkin seksuaalisuudesta.


Gosh, Batman! Remember this leather thong? It still has your teeth marks in it!

Ohjelman onnistuminen on kuitenkin täysin sidottu pitäjiinsä, ja hyväkin idea muuttuu väärissä käsissä turhauttavaksi naamapalmuiluksi. Viihdepuolta ja armotonta populismiahan edusti myös viimevuotinen yaoipaneeli, mutta hauskaksi tai onnistuneeksi en sitä lähtisi sanomaan parhaalla tahdollanikaan. Aiheet oli valittu todella summittaisesti, eikä ohjelmassa tuntunut olevan juuri minkäänlaista punaista lankaa. Yksittäiset mielenkiintoiset ideat kuten yaoimangan ääninäyttely suomeksi tai suosituista hahmoista koostuvien crossover-paritusten vetäminen hatusta kaatuivat useimpien panelistien kyvyttömyyteen keksiä mitään mielenkiintoista tai edes hauskaa sanottavaa. Ainoastaan "kyyniseksi sedäksi" mukaan kutsuttu Antti Grönlund onnistui veistämään aiheesta irti mitään kekseliästä tai viihdyttävää, muiden jutut liikkuivat tasolla "Sephirothin nyt vaan kuuluu olla seme". Valaisevaa. Puhumattakaan hienoista yleisökommenteista ennen paneelin alkua, "Ei me olla ihmisiä, me ollaan yaoifanittajia" on syöpynyt mieleeni iäksi. En muutenkaan ole erityisen ylpeä tästä harrastuksesta, joten olisi mukava jos kanssaharrastajat eivät tekisi siitä vielä tuplasti nolompaa.

Kyseinen paneeli olikin yksi tärkeimpiä kannustimia kun lähdin itse järjestämään yaoiaiheista ohjelmaa kesäkuussa pidettyyn Desuconiin. Tarkoituksenani oli tuottaa paneeli jota itsekin haluaisin olla katsomassa, ja jonka aikana voisi nauraa itselleen tarvitsematta silti hävetä omituisia mielenkiinnonkohteitaan. Panostin kysymyksenasetteluihin ja yritin saada aikaan keskustelua kiinnostavista ilmiöistä ja asioista hieman pintaa syvemmältä, ja vaikka pääpaino oli nimenomaan yaoin hömelöissä konventioissa eli ns. pimeässä puolessa, mukana oli myös fanikulttuuriin liittyviä negatiivisia tai koomisia ilmiöitä. Kuvilla oli myös tärkeä rooli niin havainnollistamisessa kuin yleisessä viihdyttämisessäkin, ja lopullisen powerpointin kasaamiseen kului useita tunteja sopivaa materiaalia metsästäessä. Onnistuin lisäksi sairastapauksista ja muusta säädöstä huolimatta haalimaan panelisteiksi kolme asiansa osaavaa ja mielipiteiltään tarpeeksi erilaista puhujaa, joten kasassa piti olla äärimmäisen tiukka paketti äärimmäisen tiukkaa asiaa.

Desuconin sivujen kautta saatu palaute ohjelmasta on kuitenkin ollut varsin ristiriitaista, enkä itsekään pidä ohjelmanumeroa täysin onnistuneena. Puolitoistatuntinen ohjelmapaikka oli yksi conin pisimmistä, mutta aika loppui silti kesken, mikä ei välttämättä ole paras mahdollinen asia kun kello näyttää myöhäisiltaa ja yleisö luultavasti haluaisi katsella jaarittelevan Aamu-tv:n sijasta nopeatempoista Conan O'Brienia. Puheenvuorot myös venähtivät ajoittain tarpeettoman pitkiksi, mitä minun olisi puheenjohtajana pitänyt ehkä yrittää kontrolloida hieman tehokkaammin, sillä niin panelistien kuin yleisönkin keskittyminen oli paikoin vähällä herpaantua. Oma luku sinänsä on, miten eri tavoilla katsojat paneelia onnistuivat tulkitsemaan. Toiset kiittivät aiheen mielenkiintoista käsittelyä ja asiallisia perusteluja negatiivisillekin näkemyksille, siinä missä joidenkin mielestä ohjelma oli täynnä turhaa dissaamista, eikä yaoin "pimeää puolta" näkynyt mailla halmeilla, ja omana suosikkinani, etteivät panelistit seuraa BL-sarjoja tai -skeneä lainkaan. Parantamisen varaa olisi siis ehdottomasti ollut, ja pidän tulevaisuutta ajatellen mielessäni niin muiden kuin itsenikin huomaamat puutteet jotta ne olisi mahdollista korjata.

Esikuvaa voisi etsiä vaikka Janne Kempin tämänvuotisessa Tampere Kupliissa pitämästä yaoiluennosta, joka onnistui samanaikaisesti olemaan sekä informatiivinen että viihdyttävä ja tarjoamaan jotain niin kokeneille kuin uusillekin harrastajille. Kemppi kertoi BL:n historiasta kompaktisti ja johdonmukaisesti omalaatuisen tyylinsä ryydittämänä, minkä jälkeen siirryttiin noin puolet ohjelman kestosta kattaneeseen protoyaoi-tarinaan, joka kattoi kätevästi kaikki yaoissa esiintyvät kliseet aina juonikuvioita ja hahmotyyppejä myöten. Kemppi jätti taktisesti lausumatta ääneen kaikkein ronskeimmat metaforat, jotka olivat kuitenkin kaikkien luettavissa seinälle heijastetusta diaesityksestä, ja yleisö ulvoi naurusta kun tarinaan lisättiin yhä uusia juonenkäänteitä ja jatko-osia toinen toisensa perään. Ohjelman loputtua poistuin salista poskilihakset krampaten ja varmana siitä ettei aiheetta tuon tyhjentävämmin tai hienommin olisi voinut yhden kolmevarttisen aikana käsitellä. Toivottavasti tulevaisuudessa järjestettävissä BL-ohjelmissa nähdään jotain samankaltaisia tuntemuksia herättävää - olin sitä itse mukana tekemässä tai en.

Parasta juuri nyt

En vahtaa uusimpia BL-julkaisuja aina mitenkään erityisen aktiivisesti, mutta muutamia sarjoja olen viimeisen vuoden aikana alkanut seurata enemmän tai vähemmän säännöllisesti. Mangojen kansiteksteissä viuhuvat kuukaudesta toiseen ilmaisut kuten "highly popular, now in serialization!" ja "third part of this popular series!", joten voinen hyvillä mielin olettaa etten ole ainoa koukkuun jäänyt. Seuraavaksi esiteltävät kolme sarjaa eivät välttämättä edusta genrensä tai ilmestymisaikansa parhaimmistoa, mutta ne onnistuvat olemaan sen verran viihdyttäviä, että jaksan aina odottaa tuoreinta skanlaatiojulkaisua innolla.

Hyväpalkkaista hiusmuotoilijaa on käytetty populaarikulttuurissa eufemismina homoille aina Yngveä ja Pasilaa myöten, joten kukapa olisikaan BL-mangaan istuvampi hahmo kuin Nachi Takehara, vaaleatukkainen ja viehättävä parturinpitäjä, joka eräänä päivänä saksii tuoliinsa istuvan Tsukasan kuontalon - kohtalokkain seurauksin. Syrjäänvetäytyvästä ja hiuksiensa taakse piiloutuvasta hylkiöstä kuoriutuu itsevarma komistus pelkällä hiustyylin vaihdoksella ja Nachin lämpimällä kannustuksella, ja parin vuoden kuluttua uusi, rohkeampi Tsukasa loistaa kirkkaana tähtenä Japanin näyttelijätaivaalla. Nachin kampaamossa hän käy silti edelleen säännöllisesti, sillä käänteentekevän hiustenleikkuun jälkeen Tsukasan mielessä on pyörinyt vain yksi ihminen...

Nagato Saichin piirtämä, Chara-lehdessä ilmestynyt Kou'un no rihatsushi, eli suoraan käännettynä hyvän onnen parturi, on hömppähomoilua parhaimmillaan. Juonenkäänteet ovat juuri niin uskottavia kuin miltä edelläoleva kuvaus kuulostaa, ja Tsukasan näyttelijänura toimii lähinnä tekosyynä tuoda höyhenenkevyeen käsittelyyn niin mustasukkaisuutta kuin pitkänmatkansuhteitakin, ja tarinanaiheiksi kelpaavat vaikkapa kateellinen kampaamoharjoittelija tai kännykän hankkiminen. Lisäväriä humoristiseen ja lämminhenkiseen kerrontaan tuovat parturissa jatkuvasti luuhaavat vakiasiakaspapat, jotka kommentoivat pääparin suhteen kehittymistä ja jakavat elämänkokemustaan omalaatuiseen tyyliinsä. Suurimmat konfliktit syntyvät, kun itsestään epävarma Tsukasa alkaa epäillä omia rakastajankykyjään, vaikka Nachi ei koko maailmassa muita näekään, ja tilanteet ratkeavat tavallisimmin makuuhuoneen puolella, minne on onneksi myös muistettu ripotella aimo annos huumoria. Tämä keveys on paitsi sarjan siunaus, myös kirous: ankkojen kahluualtaastakin löytyy enemmän syvyyttä kuin näistä hahmoista, eikä kehitystä tai jatkuvuutta ole edes yritetty ympätä episodimaisesti etenevään sarjaan. Kou'un no rihatsushi onkin realismia tai ylipäätään minkäänlaista tarinaa kaipaavalle painajainen, mutta onneksi Saichin sujuva piirrosjälki ja oivaltava sarjakuvakieli pelastavat silloin kun älyllinen puoli on tukehtumassa turhautumiseen. Välillä itse kunkin karkkihammasta kolottaa, eikä ylitsetursuava sokerihattara silloin tällöin ole pahitteeksi, kunhan muistaa jättää liian ajattelun väliin ja pestä hampaat.


Nachi eläytyy

Vähemmän makeaa mutta silti varsin juustoista kattausta tarjoilee myös Sakuragi Yayan uusin tuotos, Yume musubi, koi musubi, jota on ilmestynyt Ciel-lehdessä kahden tankoubonin verran. 17-vuotias Ao on omiin maailmoihinsa uppoutuva, täysin normaalin logiikan ja kohteliaisuuden ulkopuolella oleva lukiolaispoika, joka alkaa yllättäen nähdä märkiä unia Ryoumeista, shintopapista jonka tämä on tuntenut lapsesta saakka. Lähinnä haarovälillään ajattelevan Aon mielestä kaikkein loogisin ratkaisu olisi tietysti koeajaa Ryoumei myös käytännössä, minkä tämä ilmaiseekin varsin suorasukaisesti. Heterouttaan visusti varjeleva Ryoumei on tietysti täysin eri mieltä asiasta, mutta ajan kanssa tällekin alkaa muotoutua suurisilmäistä shotapoikaa kohtaan hämmentäviä tuntemuksia, joita tämä ei kuitenkaan ole valmis myöntämään edes itselleen. Seuraa syvää itsekieltoa, loukattuja tunteita ja seksuaalista hämmennystä, kun vuosikausia jatkunut välittäminen ja huolenpito näyttäytyy äkkiä tyystin erilaisessa valossa. Kun Ryoumei ensimmäistä kertaa torjuu Aon vain tajutakseen ettei voi elää ilman pojan päivittäisiä visiittejä temppelille, on selvää että tämä on jo hävinnyt taistelun omaa ylpeyttään vastaan - nyt olisi enää aika myöntää se ääneen. Soppaa sekoittavat entisestään rooliasuja keräilevä lähikaupanpitäjä Shuuji, Aoa silmällä pitävä koulukaveri Shunpei sekä Aon toisessa kaupungissa asuva kaksoisveli Aka, jolla on Aon ja Ryoumein orastavaa suhdetta koskien varsin uhkaavia uutisia.

Yume musubi, koi musubi ei ehkä ole maailmankaikkeuden omaperäisin tarina, mutta erottuu silti edukseen höpöhöpö-BL:n harmaasta massasta. Ryoumein tunnemyrskyt ovat kaikessa hämmentyneisyydessään uskottavia vaikkakin hieman koomisia, ja flashbackien ansiosta päähenkilöiden suhde saa lisää syvyyttä. Vastuullisia aikuishahmoja näkee tämäntyylisissä sarjoissa aivan liian harvoin, ja on ilahduttavaa huomata ettei Ryoumei hyökkää nuoren lihan kimppuun ensimmäisellä mahdollisella hetkellä, vaikka tämä vaikuttaakin vastuullisuutensa sijaan olevan usein enemmän huolissaan lähinnä omasta siveydestään. Tätä siveysvyötä monesti koetteleva Ao on monella tapaa myös yksi mangan heikoista lenkeistä: on vaikeaa olla samanaikaisesti sekä samaistuttava päähenkilö että hyvän maun rajoilla keikkuva comic relief. Vaikka osa Aon viehättävyydestä perustuukin juuri tämän vilpittömään pallopäisyyteen ja tahdittomuuteen, ollaan välillä vaarallisen lähellä pistettä jonka jälkeen hauska muuttuu vain ärsyttäväksi.


Ao yllättää

Sarja itsessään on käänteiltään varsin saippuaoopperamainen cliffhangereineen päivineen, mutta ainakaan lukijan mielenkiinto ei pääse herpaantumaan. Osa tarinan potentiaalista hukkuu matkan varrella kuten BL:ssä yleensä käy, mutta Yaya onnistuu silti luomaan astetta aidompia ja koskettavampia skenaarioita kuin monet kollegansa.

Hieman vakavampaa menoa löytyy puolestaan Miyamoto Kanon Vanilla Star -nimisestä sarjasta. Dumpattu ja yksinäinen Takeshi törmää aikuisviihdesivuja selatessaan tuoreeseen "näyttelijä"kasvo Yuuhun, eikä saa poikaa mielestään edes katsottuaan tämän tähdittämän pornoleffan puhki. Kun Takeshi pyytää nörttiystävältään apua Yuun taustojen selvittelyyn, löytyy netistä vain tämän kaksi vuotta kuolleena ollut blogi sekä seuralaispalvelun numero. Takeshin kiinnostus Yuuta kohtaan kasvaa entisestään, sillä fyysistä viehätystäkin kiehtovampaa on pojan on traaginen arvoitus - kontrasti itseään myyvän pornotähden ja blogin vanhoissa kuvissa esiintyvän, hymyilevän koulupojan välillä on valtava. Yuun tuntitaksa on suuri mutta Takeshin uteliaisuus vielä suurempi, ja vastoin kaikkea todennäköisyyttä tällä on session päätteeksi kädessään Yuun siviilipuhelinnumero. Miehet alkavat tapailla satunnaisesti, ja Takeshi on onnensa kukkuloilla, mutta pian suhdetta alkaa kalvaa Yuun tapa vältellä menneisyydestään ja itsestään puhumista kaikin keinoin. Löytyisikö vastaus tämän itseinhoon ja sulkeutuneisuuteen lukioaikaiselta poikaystävältä Keniltä, vai ovatko Yuun salaisuudet liian suuria jopa tämän itsensä kerrottavaksi?

Pölhöstä alkuasetelmastaan huolimatta b-Boyssa ilmestyvä tarina keskittyy hyvin vähän pornoon ja hyvin paljon Takeshin pakkomiellettä lähentelevään kiinnostukseen ja välittämiseen Yuusta. Teemoina ovat rakkaudenkaipuun lisäksi viattomuuden menettäminen ja luottamus, ja sarja onnistuukin heittämään ilmaan varsin mielenkiintoisia kysymyksiä. Jos sinulle tärkeä ihminen ei kerro itsestään mitään, onko sinulla oikeus ottaa omin päin selvää? Entä onko edes tärkeää, mitä menneisyydessä on tapahtunut, jos saatte olla yhdessä nyt? Tunnelma on surumielinen kuten Kanon sarjoissa yleensäkin, mutta ylitsepursuavaksi angstiksi meno ei missään vaiheessa pääse lipsumaan. Takeshi on hahmona juuri sopivan pihalla jotta tämän käytös tuntuu uskottavalta, ja Yuu puolestaan huokuu räpsyripsiensä takaa hiljaista välinpitämättömyyttä itseään ja koko maailmaa kohtaan. Itsensämyyminen on tietysti yksi halvimmista kikoista kalastella dramaattisuuspisteitä, mutta sillä ei onneksi hekumoida pahemmin, vaan pääpaino on hahmojen välisissä suhteissa. Traaginen menneisyys ei myöskään ole juonikuviona sieltä tuoreimmasta päästä, vaikka Vanilla Starin konteksissa kohtalaisen hyvin toimiikin. Menneisyyden salailu ja selvittely on kuitenkin ollut tarinan ensimmäisten lukujen kantava voima, joten odotan mielenkiinnolla, kadottaako sarja osan tenhostaan Yuun sanaisen arkun auetessa.

Mainos: Jaajopaneeli Desuconissa

My Thoughts on Yaoi esittää:



Kaikki mitä et halunnut tietää yaoista ja sen fanitytöistä. Tässä paneelissa saavat kyytiä semesudet, vinku-uket ja crossplaypusupiirit, kun asiantuntevat(tm) panelistit ruotivat yaoita ja siihen liittyviä ilmiöitä aiheen ansaitsemalla arvokkuudella. Varoitus: Sisältää kuvamateriaalia.

Desucon on käsillä jo viikon päästä, joten pieni mainostus lienee paikallaan jotta katsomoon eksyisi muitakin kuin tuttuja joille olen ohjelmasta etukäteen meuhkannut. Ajankohta saattaa olla myöhäinen mutta aihepiirille osuvaakin osuvampi. Eli, jos shibarityöpajan tai Rick Astley -karaoken kutsu ei äidy liian voimakkaaksi, tiedätte mikä on paras mahdollinen tapa viettää lauantai-iltaa Lahden yössä.

Edit: Ennakkotiedoista poiketen ja sairastapauksesta johtuen Janne Kempin tilalle tulee puhumaan Maaret Stepanoff. Paneelin laatuun tällä ei tietenkään ole kuin vähintäänkin parantava vaikutus!

Suurten kysymysten äärellä

Kun minua eräissä tupareissa pyydettiin selittämään hieman humaltuneille miespuolisille juhlavieraille mitä yaoi oikeastaan on, antamani vastaus oli varsin yksinkertainen: naisten naisille tekemää homoromantiikkaa ja -erotiikkaa sisältäviä sarjakuvia ja muita teoksia. Hämmentyneet elokuvaopiskelijat tyytyivät määritelmään sellaisenaan, mutta kaikki BL ei oikeastaan taida olla summattavissa aivan noin helposti. Konventioistaan huolimatta shoujon ehkä suosituin alalaji osoittautuu nimittäin vaikeammin määriteltäväksi kuin voisi ensinäkemältä kuvitella. Mikä siis oikeastaan tekee yaoista yaoita?

Katse kääntyy ensimmäisenä tietysti sisältöön. Homoerotiikkaa sen olla pitää, mutta niin Tom of Finland kuin Max & Svenkin ovat varsin kaukana niistä kuvituksista ja sarjakuvista jotka yleisesti tunnetaan yaoina. Tuleeko sarjakuvan alkuperämaan siis olla juuri Japani jotta se saisi fujoshien hyväksynnän? Kukaan tuskin voi kirkkain silmin väittää kaiken japanilaisen homoa sisältävän sarjakuvan tai kirjallisuuden olevan nimenomaan yaoita; homomiehille on olemassa omat julkaisunsa, eikä yaoilla ole varsinaisen gay-kulttuurin kanssa mitään tekemistä. Alkuperämaallakaan ei sinänsä ole merkitystä teoksen luokittelun kannalta kunhan peruspilarit ovat kunnossa, ja esimerkiksi amerikkalainen Yaoi Press on keskittynyt länsimaalaisten tekijöiden yaoisarjakuvien julkaisemiseen. Mutta mikä oikeastaan erottaa yaoin "tavallisesta" M/M-erotiikasta? Naisten toisille naisille luomassa homojentäyteisessä satumaailmassa on tietysti kyse pelkästä fantasiasta, jossa oikean maailman realiteettien ei tarvitse päteä. Läheskään kaikissa sarjoissa varsinaista homoseksuaalisuutta ei mainita sanallakaan, ja usein hahmot eivät identifioidu homoiksi lainkaan, kunhan sattuvat olemaan hieman erikoisessa suhteessa työnantajaansa/ opettajaansa/ henkivartijaansa/ koiraansa. Voi olla montaa mieltä siitä onko kyseessä kaiken voittava rakkaus vai homomiesten muuttaminen pelkiksi objekteiksi, mutta kyseinen piirre on silti läsnä suurimmassa osassa BL-sarjoja. Jaajon laajaan kirjoon mahtuu kuitenkin myös identiteettinsä kanssa kamppailevia ja avoimesti homoja hahmoja, eli pelkällä epähomoudellakaan ei pitkälle pötkitä.

Entä muuttuuko poikien (homoja tai ei) välinen kanssakäynti yaoiksi vasta kun suhteen osapuolille jaetaan BL:lle tyypillisesti tarkat roolit? Kirjoitin jo aiemmin semeistä ja ukeista yhtenä jaajon määrittävämpänä ja yleisimpänä sisällöllisenä tekijänä, mutta etenkin uudemmassa BL:ssä konventiota on välillä kyseenalaistettu tai se on kokonaan jopa unohdettu. Kun tarinoiden teemat vaihtelevat vielä rakkaudesta ja huolenpidosta hyväksikäyttöön ja seksileluihin, alkaa tuntua hieman turhauttavalta etsiä sarjojen sisällöstä jotain yhteistä tekijää joka olisi ominaista kaikelle yaoille. Löytyisikö vastaus siis siihen ulkoapäin vaikuttavista asioista kuten kustantajista, yleisöstä tai tekijöistä?


Yaoimangakan arkea

Riittäisikö yaoin määritelmäksi tekijän sukupuoli? "Naisilta naisille" on yksi BL-maailman universaaleimmista konventioista, mutta tässäkin tapauksessa sääntöön löytyy useita poikkeuksia. Nimenomaan naisille suunnattua BL:ää tehtailleisiin miehiin lukeutuvat mm. Kisaragi Hirotaka (Brother x Brother, Keep Out), Takatsuki Noboru (Ren'ai Shinan!) ja Kujou Aoi (Touch Blue) (sekä monet muut, mutta toivottavasti pääsen paneutumaan heidän töihinsä jossain tulevassa kirjoituksessa laajemmin). Kerronnaltaan tai tyyliltään nämä tarinat eivät poikkea perusjaajosta juuri mitenkään, joten ainakaan tekijän sukupuolella ei tunnu olevan ratkaisevaa vaikutusta lopputuloksen kannalta. Mangakan sukupuolta paljon ratkaisevampi tekijä lieneekin tässä tapauksessa kohdeyleisön sukupuoli. Vaikka jotkut homomiehet varmasti yaoin lukemisesta nauttivatkin, löytyy takuulla enemmän niitä, jotka kokevat poikarakkaustarinoiden hahmot lähinnä miesvärkeillä varustetuiksi naisiksi ja koko tyylilajin homoseksuaalisuutta fetisoivaksi ja täten jopa loukkaavaksi. Homomiehille paljon paremmat lukueväät antava gay manga tai ML eli man/menslove (käsite bara on vakiintunut käyttöön lähinnä länsimaissa) onkin perusluonteeltaan varsin erilaista; vähemmän puhetta, enemmän miesten makuun olevaa toimintaa ja hahmoja jotka oikeasti näyttävät miehiltä. Japanilaiskustantamot kuitenkin luokittelevat yleisesti niin naisille kuin homomiehillekin suunnatut sarjat BL:ksi siinä missä itse miellän BL:n nimenomaan June-tavaraksi, ja esimerkiksi yaoisarjoihin keskittynyt Oakla Shuppan -kustantamo julkaisee myös hyvinkin miehekästä menoa sisältäviä lehtiä, joiden varsinaisesta kohdeyleisöstä ei sitten aina ota selvää kirveelläkään. Simonan mukaan jotkut BL ja ML -mangakat ovat myös tehneet vierailuja toistensa lehtiin, mikä hämärtää rajaa entisestään.

Oletus kuitenkin on, että nimenomaan naiset ja tytöt vahtaavat yaoimiesten edesottamuksia silmä kovana. Tyypillisimmät ja perinteisimmät BL-lehdet kuten BeXBoy, June ja Asuka Ciel onkin suunnattu tiukasti naispuolisille lukijoille, ja niissä julkaistavat sarjat edustavat jaajoa ominaisimmillaan. Pelkkä naiskohdeyleisökään ei kuitenkaan aina takaa tavaran autenttisuutta; lännessä "yaoina" tunnetut sarjat kuten Loveless ja Antique Bakery eivät lähitarkasteluun otettaessa itse asiassa ole yaoita alkuunkaan. Molemmissa kuvataan toki homoseksuaalisia hahmoja tai suhteita ja molemmat ovat ilmestyneet tytöille suunnatuissa lehdissä (Monthly Comic Zero Sum, Wings), mutta nämä ominaisuudet eivät edes yhdistettyinä tee sarjasta välttämättä vielä BL:ää. Vaikka Zero Sumin sarjat kuten Weiß Kreuz, Saiyuki ja 07-Ghost ovat erityisesti fujoshien suosiossa, ei lehti silti ole varsinaisesti BL-orientoitunut vaikka välillä samalle kohdeyleisölle yrittääkin tarjoilla. Aika ajoin BL-yleisölle markkinoidaan myös paljon sellaista, jolla ei ole yaoin kanssa tekemistä kuin nimeksi - hyvänä esimerkkinä tästä käyvät esimerkiksi Ace Attorney -pelit. Hahmojen seksuaalisesta suuntautumisesta ja keskinäisistä suhteista voi varmasti kiistellä loputtomiin, mutta peli eroaa varsinaisista, lähinnä deittisimuja muistuttavista BL-peleistä kuin yö päivästä ja fujoshiyleisöä kalastellaan ainakin pelisarjan viimeisimmässä osassa lähinnä pinnallisilla homovitseillä. Miesten välistä, henkistä tai fyysistä, läheisyyttä sisältävän sarjan ei kuitenkaan tarvitse olla aivotonta fanipalvelua ja fujoshibaittausta, ja erittäin hyvä esimerkki tällaisesta shoujomangasta on Akimi Yoshidan Banana Fish. Pelkkä ilmestymispaikka ei tietenkään poista miltään nimikkeeltä mahdollisuutta kuulua tiettyyn alalajiin, mutta kyse on muustakin. Homoilu ei nimittäin loppujenlopuksi ole näiden epäyaoisarjojen kantava teema tai tarkoitus, vaan hahmojen suuntautuminen ja suhteet ovat enemmän tai vähemmän lisämauste muun tarinan ohessa. Canonhomojen läsnäolo ei tee sarjasta yaoita, samaan tapaan kuin BL:ssä hahmojen homous ei suinkaan aina ole itsestään selvää.

Mutta missä raja yaoin ja homohahmoilla varustetun shoujomangan kanssa oikeastaan kulkee? Muuttuuko mikä tahansa automaattisest BL:ksi alan lehdessä ilmestyttyään? Vastaus jälkimmäiseen on tietysti ei, mutta toisaalta kyseisistä julkaisuista on mahdotonta löytää muuta kuin sitä itseään. Luultavasti se mikä tekee BL:stä juuri BL:ää koostuukin oikeastaan sisällön, konventioiden, tekijöiden, kohdeyleisön ja julkaisumedian yhdistelmästä, jotka tekevät jaajosta enemmän kuin osiensa summan. Ja mitä ensimmäiseen kysymykseen tulee - Gravitation ilmestyi alunperin lähinnä joseita julkaisseessa Kimi to boku -lehdessä, ja sen jatko-osa Gravitation EX seinen- ja josei-yleisöille suunnatuissa GENZOssa ja Spicassa. Tästä voi nyt lähteä enää vain kahteen suuntaan: joko Gravi ei ole BL:ää ollenkaan, tai BL-sarjoja ilmestyy muissakin kuin fujoshiyleisölle tarkoitetuissa lehdissä. En taida uskaltaa valita kumpaakaan.

Enkelimysteerioita

Tällä kertaa hieman spontaanimpi ja monella tapaa vähän erikoinen postaus, jotta pääsisin takaisin kirjoitusrutiiniin kiinni. Onnistuin nimittäin hiljattain löytämään skanlaation kestosuosikkini Homerun Kenin kirjoittamasta ja piirtämästä mangasta Soul Kiss. Lyhyt, vain yhden pokkarin mittainen sarja vaikuttaa aluksi lähinnä yliluonnollisia elementtejä sisältävältä rakkauskertomukselta, mutta muuttuukin ennen puoltaväliään taivaassa tapahtuvaksi enkelidraamaksi. Hämärissä olosuhteissa tapahtuneet enkelinmurhat toivat mieleeni sarjakuvaveteraanin ja fantasiakirjailija Neil Gaimanin kirjoittaman novellin Murder Mysteries, joka käsittelee samankaltaista aihetta, vaikkakin tyystin erilaiselta kantilta. Tämä antoi minulle suorastaan pakottavan tarpeen tutustua Gaimanin kirjoittamaan tarinaan uudemman kerran, ja mikäpä olisi ollut vertailun kannalta parempi tapa kuin tehdä tuttavuutta novellin pohjalta P. Craig Russellin piirtämään sarjakuvaan. Kontrasti kahden kertomuksen välillä osoittautuikin yllättävän kiinnostavaksi.

Hetkonen, miten näitä kahta edes voi, tai kannattaa, verrata täällä keskenään? Soul Kiss on puhdas BL-genren edustaja aina kiintiöseksikohtaustaan myöten, mutta Murhamysteerien relevanttius blogin aihepiirin huomioonottaen saattaa vaikuttaa ensivilkaisulta vähintäänkin kyseenalaiselta. Länsimaalaisten genresarjakuvantekijöiden luomuksista onkin aimo harppaus naisvaltaiseen BL:n maailmaan, mutta olen kuitenkin sen verran naurettava homohaukka että olen kiinnostunut homoseksuaalisuuden kuvaamisesta viihteessä kautta rantain. Vaikka Murhamysteerien enkelit sukupuolettomia ovatkin, puhunee ohessa oleva kuva puolestaan varsin hyvin. Lisäksi Russell on ensimmäisiä avoimesti homoksi tunnustautuneita mainstream-sarjakuvien tekijöitä, ja tältä pohjalta katsottuna Mysteerien kuvasto saa kokonaan uusia ulottuvuuksia.

Itse novelli/sarjakuva onkin sitten "tarina tarinan sisällä" -rakenteeltaan tyypillistä Gaimania. Kehyskertomuksessa taivaasta lähtenyt, vanhan miehen hahmossa esiintyvä arkkienkeli Raguel kertoo nykypäivän Los Angelesissa tarinaa aikojen alussa tapahtuneesta ensimmäisestä veriteosta ja siihen traagisesti nivoutuvasta, ensimmäisestä rakkaussuhteesta. Carasel-nimisen enkelin murhaan liittyvät arvoitukset selviävät yksi kerrallaan, ja lopulta Raguelille käy kivuliaan selväksi, että hänen ratkaisemansa rikos ja kaikki siihen vaikuttaneet tekijät ovat ainoastaan pelinappuloita osana suurempaa suunnitelmaa, jota tämä ei kuitenkaan kykene ymmärtämään.

Soul Kiss puolestaan liikkuu taivaallisesta miljööstään huolimatta astetta maallisemmissa sfääreissä. Kun kuolevaisten sieluja taivaaseen toimittava arkkienkeli Al vahingossa estää perheensä kanssa onnettomuuteen joutuvan Sakutaroun menehtymisen, päättää tämä hoitaa Sakutaroun pois elävien kirjoista itse, ja laskeutuu maan päälle ihmismuodossa. Jostain syystä Al kuitenkin tuntee outoa vetoa poikaan, ja päätyy tappamisen sijaan huolehtimaan vanhempiaan surevasta Sakutarousta, jolle tyhjästä ilmestynyt Al muodostuu lähestulkoon ainoaksi syyksi elää. Kun enkeli paljastaa olevansa osasyyllinen pojan kurjaan kohtaloon ja antaa tälle hyvitykseksi luvan tehdä itselleen mitä tahansa mikä helpottaisi tämän tuskaa, ei lukijoille liene epäselvää minkätyyppistä toimintaa on luvassa. Kaikki seksiin liittyvä on tietysti enkeleiltä tiukasti kielletty, mutta jostain syystä Al ei pidä helvettiin joutumista lainkaan huonona vaihtoehtona. Alia silmällä pitänyt arkkienkeli Yi saa erikoisen parin kiinni itse teossa ja toimittaa nämä taivaallisen oikeuden eteen, missä Al onkin suorastaan epäilyttävän innokas ottamaan syyn tapahtuneesta omille niskoilleen. Kuka on salaperäinen Wann jonka takia Al on valmis menemään vaikka helvettiin, ja mitä tekemistä kaksitoista vuotta sitten tapahtuneella serafien joukkomurhalla on tämän kanssa? Tarinan kuluessa myös selviää, että Sakutarou näyttelee tässä kaikessa paljon suurempaa osaa kuin kukaan olisi osannut arvata.

Pohjimmiltaan Soul Kiss on täysverinen rakkauskertomus parillisine sormuksineen ja uudestisyntymisineen, siinä missä Murder Mysteriesiä voisi verrata lähinnä kovaksikeitettyyn dekkariin. Myös kerronnaltaan sarjakuvat ovat varsin erilaisia - Ken on ripotellut pitkin tarinaa juonenkulkua tehostavia visuaalisia vihjeitä ja antaa välillä kuvien kertoa tarinaa, siinä missä Russell on kunnioittanut lähdeteosta ja pitänyt sarjakuvansa varsin sanaisana, kertojanääniä myöten. Ratkaisu on monella tapaa onnistunut, sillä kuvat ja teksti sopivat saumattomasti yhteen, ja vaikka suurin osa novellin tekstistä on sisällytetty mukaan sellaisenaan, missään vaiheessa ei tunnu siltä että kyseessä olisi "pelkkä" sanoja tukeva kuvitus, vaan itsenäisesti toimiva sovitus tarinasta.

Molemmilla sarjakuvilla on tietysti vankka pohja mytologiassa, mutta sitä, kuten muitakin yhtäläisiä aineksia, on hyödynnetty varsin eri tavoin. Kristillinen tarusto enkeleineen ja kuolemansynteineen on mistä vinkkelistä tahansa katsottuna äärimmäisen mielenkiintoinen ja tarjoaa loputtomasti ammennettavaa tarinanaiheiksi, mutta kristinusko ja manga on yleisesti ottaen yhdistelmä, joka aiheuttaa allekirjoittaneessa enemmän headdeskausta kuin hihkuntaa. Harvoin nimittäin näkee japanilaisen tekijän käyttävän edes murto-osaa aihepiirin antamasta potentiaalista; enkelit ja demonit tuntuvat useimmiten olevan lähinnä itseisarvo jolla tarinasta tehdään coolimpi, sen sijaan että käytettäisiin alkuperäisen mytologian tarjoamia aineksia hyväksi kerronnassa tai luotaisiin tarina niiden pohjalta. Länsimaisilla kirjoittajilla on tietysti yleensä lähtökohtaisesti japanilaisia kollegoitaan enemmän tietoa, tuntemusta ja ylipäätään sanottavaa aiheesta, jolloin lopputuloskin on yleensä ajatuksella tehty ja oikeasti kiinnostava. Näin on käynyt myös Soul Kissin ja Murder Mysteriesin kanssa - siinä missä enkelit ja kuvat taivaasta ja helvetistä toimivat Soul Kississä lähinnä kehyksenä sinänsä koskettavalle rakkauskertomukselle, on Murhamysteereissä kaikki muu kehystä kristillisen mytologian uudelleentulkinnalle.



Molemmat sarjakuvat ovat joka tapauksessa erilaisuudestaan huolimatta tutustumisen arvoisia tapauksia. Enkeleistä ja homoilusta enemmänkin kiinnostuneen kannattaa katsastaa ainakin Neil Gaimanin ja Terry Pratchettin yhteistyössä kirjoittama kirja Good Omens lukuisine fanituotoksineen, sekä paremman puutteessa esimerkiksi Sumomo Yumekan piirtämä Same Cell Organism -antologiasta löytyvä, kahden luvun mittainen Tenshi wo Tsukuru -lyhäri.

Maki Murakami myy paskaa paketissa ):

Maki Murakamin piirtämän ja kirjoittaman Gravitationin ensimmäinen osa suomeksi saapui maaliskuun alussa lehtipisteisiin ja lähimarketteihin ja veti minutkin painovoiman tavoin tekemään uudelleen lähituttavuutta sarjaan, jota olin lueskellut viimeksi yläasteikäisenä. Tuolloin ehdin seurata mangaa sen keskivaiheille asti ennen kuin leimasin sen huonoksi ja kuolettavan tylsäksi ja päätin unohtaa koskaan edes koskeneeni siihen. Vierähti pari vuotta, joiden aikana myös altistuin enemmän tai vähemmän vahingossa Maki Murakamin vertahyytäville Megamix- ja Gamerz Heaven- doujineille, mikä osaltaan edesauttoi Gravitation-kammoani entisestään, ja allergiani alkoikin jo olla valmis. Kuka tuollaista scheissea (ja vielä rumasti piirrettyä sellaista) lukisi vapaaehtoisesti?

Suomennos kuitenkin onnistui yllättämään minut positiivisesti, ja neljän vuoden tauon jälkeen minulla olikin Gravitationia lukiessani yhtäkkiä ihan mielettömän hauskaa. Suurin yksittäinen ansio tästä kuuluu käännökselle, joka on paitsi sujuva ja eloisa, myös aidosti viihdyttävä. Epäilemättä sekin on paljosta velkaa englanninkieliselle esikuvalleen, mutta mutkaton ja persoonallinen puhekieli istuu Shuichin, Hiron ja kumppanien suuhun kuin nyrkki silmään eikä kääntäjä Satu Hämäläinen ole pelännyt lähteä etsimään toimivia ratkaisuja sen sijaan että olisi tyytynyt leikkimään mekaanista käännöskonetta, vaikka PMG:n käännöspolitiikka tuntuukin sitä edellyttävän. Hyvä käännöskään ei missään nimessä voi pelastaa surkeaa alkuteosta, mutta onko Gravitation oikeastaan edes niin hirveää kuraa kuin olen onnistunut uskottelemaan itselleni koko tämän ajan? Asian selvittämiseksi minun oli nieltävä arvokkuuteni ja perehdyttävä sarjaan hieman laajemmin uudemman kerran, tällä kertaa avoimin mielin. Ikävä kyllä minun täytyi pettyä jälleen.

Gravitationin alkuasetelma lienee suurimmalle osalle tuttu ainakin välillisesti, mutta kertaus on opintojen ja headdeskauksen äiti. Lukiota lopetteleva 19-vuotias Shuichi soittaa kaverinsa Hiroshin kanssa bändissä, mutta haaveilee poptähteyden ja mammonan lisäksi myös tyttöystävästä ja rakkaudesta, eikä aikaakaan kun tämän rukouksiin vastataan - tosin hieman yllättävällä tavalla. Kaikista maailman ihmisistä Shuichi nimittäin päättää iskeä silmänsä laululyriikoitaan solvanneeseen mysteerihenkilöön(tm), joka kaiken lisäksi on vielä mies. Yuki saattaa olla jo 22-vuotiaana menestynyt ja varakas kirjailija, tuntea musiikkimaailman isoja kihoja ja ennen kaikkea olla Shuichin mielestä "tosi siisti", mutta sattuu myös vihaamaan hysteeristä ja ylipirteää Shuichia ja tämän hengentuotteita. Lisätään joukkoon Yukin salaperäisen traaginen menneisyys, liuta skitsofreenisen oloisia sivuhenkilöitä ja toinen toistaan uskomattomampia mutkia Shuichin aloittelevan bändin, Bad Luckin, matkassa. Miten tästä sopasta oikein syntyy vuosisadan suosituin homoromanssi?

Jos minulta kysytään niin ei mitenkään. Vaikka Gravitation on nimenomaan komediasarja eikä edes yritä olla vakavastiotettava millään tasolla, ei se poista sitä tosiasiaa että se on yksinkertaisesti huono ihan kaikilla mittapuilla. Sarjan musiikkibisneksen ja ihmissuhteiden ympärillä pyörivä juoni ei löyhyytensä ja episodimaisuutensa vuoksi ole sieltä kiinnostavimmasta päästä, ja melodramaattiset sukulaisuussuhteiden, yllättävien tuttavuuksien ja menneisyyden mörköjen ympärillä pyörivät käänteet muuttuvat sarjan edetessä yhä saippuasarjamaisemmiksi ja sekavammiksi. Paperinohuet hahmot tuntuvat vaihtavan persoonallisuuttaan yhtä tiuhaan kuin Murakami piirrostyyliään, eikä motiiveja ja sitä kautta samaistumispintaa anneta nimeksikään. Tätä kautta myös hahmojen ymmärtäminen ja näistä pitäminen muuttuu lähestulkoon mahdottomaksi tehtäväksi, eikä joka paikkaan tungettu aivoton slapstick-huumori ainakaan auta asiaa. Lähimmäksi lukija pääsee hieman yllättäen superseme Yukia; vaikka tämä on suuren osan ajasta Shuichille kaikkea muuta kuin mukava, on tämä silti myös valmis tekemään myönnytyksiä ja puolustamaan poikaystäväänsä hinnalla millä hyvänsä. Sarjan koskettavimpia kohtauksia on, kun Yuki aidosti yllättyy Shuichin ehdottomasta välittämisestä: eivätkö kaikki haluakaan vain käyttää minua tai saavuttaa kauttani jotain? Tämän käytös ei kuitenkaan suinkaan aina ole kovin perusteltua, ja viimeistään siinä vaiheessa kun kuvaan astuvat persoonallisuushäiriöt ja jatkuvat mielenmuutokset, alkaa peli olla Yukinkin kohdalla menetetty. Murakami tuntuukin olevan erityisen lahjakas väljähdyttämään kiinnostavilta vaikuttaneita suhteita ja jännitteitä. Mangan alussa Shuichin ja Hiron bromanttinen paraskaveri-kohellus on sarjan hauskinta ja sympaattisinta antia, mutta muuttuu sen edetessä lähinnä itseään toistavaksi ja ontoksi.


Laskelmoitua fujoshibaittausta, yksi Gravin harvoista hauskoista hetkistä

Entäs se itse homoilu sitten? Yukin ja Shuichin kaoottisen parisuhteen pitäisi olla koko sarjan kantava voima, mutta sillä ei tunnu olevan tarpeeksi substanssia edes itsensä kasassa pitämiseen. Shuichin rakkaus Yukia kohtaan ei alkuhuuman jälkeen perustu juuri millekään, eikä suhde useiden kymmenienkään lukujen jälkeen ole vahvemmilla kantimilla kuin aivan alussa. Ukehahmolle varsin poikkeuksellisesti Shuichi on suhteen aktiivisempi osapuoli kaikkialla muualla paitsi sängyssä, jossa tämä sitten muuttuukin vastahakoiseksi pillittäjäksi. Kyseessä lienee jonkin sortin parodia seme/uke-asetelmasta, mutta lopputulos on tällä saralla kaikkea muuta kuin hauska; tunnelmaltaan raiskauksia lähentelevät seksikohtaukset ovat todella kaukana sarjan yleisfiiliksestä, ja vastentahtoisesta seksistä lukeminen pelkästään koomisena asiana saa niskakarvat nousemaan pystyyn. Vaikka Gravitation oli 90-luvun puolivälissä alkaessaan yksi ensimmäisistä BL-komedioista, ei kilpailun puutteen olisi tarvinnut tarkoittaa myös aidan matalimman kohdan etsimistä ja siitä laulaen yli hyppimistä. Kaikkein pelottavinta onkin ajatella, kuinka monelta lukijalta sarjan parodiaelementit ovat menneet kokonaan ohi Murakamin puutteellisten kerrontakykyjen vuoksi.

Muutenkin manga epäonnistuu varsin ansiokkaasti yrittäessään sekoittaa komediaa ja draamaa keskenään: vitsit eivät tunnu hauskoilta eikä draama kiinnostavalta tai koskettavalta, kun edes masinoitu joukkoraiskaus ei vaikuta Shuichiin kahta aukeamaa kauempaa ja murhanhimoinen sivupersoonallisuus on sairautena vakavuudeltaan samaa luokkaa vatsahaavan kanssa. Kaikki tämä voisi olla oikein toteutettuna hauskaa, mutta Murakamilta tuntuu olevan sarjan lupaavan alun jälkeen täysin kykenemätön paitsi koheesiin kerrontaan, myös itseironiaan, joka olisi voinut pelastaa mangan useampaankin otteeseen. Eipä vitsejä tai tarinaa ole muutenkaan kovin huolellisesti rakennettu: sen sijaan että mangaka kehittelisi huumoria ja juonenkäänteitä olemassaolevien hahmojen ja tapahtumien perusteella, tämä vyöryttää jatkuvalla syötöllä lukijan syliin yhä uusia, toinen toistaan tökerömpiä ja aivan hatusta vedetyn oloisia henkilöitä ja konflikteja. Muutaman ensimmäisen osan jälkeen Murakami tuntuu esimerkiksi tyystin unohtaneen kilpailevan bändin ASKin sekä Shuichin perheen olemassaolon. Tuntuu että on aivan sama mitä hahmot tekevät tai sanovat, sillä kukaan ei seuraavassa luvussa muista siitä enää mitään, ja kun loppupeleissä mikään ei vaikuta mihinkään, alkaa sarjan seuraaminen toden teolla turhauttaa. Murakamin epäammattimaisuus pahentaa tilannetta entisestään: jokaisen mangaluvun alussa ilmestyvät tekijän kommentit antavat kuvan mangakasta joka ei juuri tiedä mitä on tekemässä, eikä oikeastaan edes välitä. Voiko tässä lukijana oloaan enää aliarvostetummaksi tuntea?

Jotain hyvää sentään Gravitationistakin löytyy, nimittäin musiikki. En ole katsonut sarjasta tehtyä animea tai OVAa muutamaa jaksoa enempää, mutta sen DA Family-painotteinen soundtrack on minulla vuosienkin jälkeen edelleen kovassa kulutuksessa. Murakami on haastattelussa tunnustanut paitsi kuuntelevansa itsekin teknoa, myös piirtäneensä aikanaan doujineita muusikoista, joten ei liene liian kaukaa haettua veikata että kiipparisti-levypomo Tohman esikuvana on toiminut DA:n päämies Daisuke Asakura - sama mies joka on tullut useimmille Gravitation-faneille tutuksi Icemanin esittämän Shining Collectionin kautta.


Hehän ovat kuin kaksi syntetisaattoria soittavaa huipputuottajaa

Mukaansatempaava musiikkikaan ei tietenkään auta, jos kyseessä on ruttoon ja AIDSiin verrattava vitsaus, jollaisena voisin sarjasta tehtyä animea pitää kaiken näkemäni perusteella.

Ainoat järkeenkäyvät selitykset Gravitationin suosioon löytyvätkin sarjan fandomista: mitä suositumpi jokin sarja on, sitä useampi olettaa sen olevan vähintäänkin genrensä kulmateos ja täten pitää sitä oletusarvoisesti hyvänä eikä joko osaa tai tajua vaatia parempaa. Kun homostelu kiinnostaa mutta tietoa paremmastakaan ei ole, leviää sarja kulovalkean tavoin ja sen paisunut maine ruokkii itse itseään. Monelle yaoinnälkäiselle nuorelle Gravitation toimiikin ensikosketuksena BL:n ihmeelliseen maailmaan, mutta perehtyneempien harrastajien keskuudessa on melko yleistä lähinnä sille naureskelu.


My thoughts on Gravitation

Tietysti on myös olemassa ihmisiä jotka ihan aidosti nauttivat kyseisestä mangasta enkä ole sitä heiltä kieltämässä tai ketään sen vuoksi tuomitsemassa. Olisi kuitenkin melko perusteetonta olettaa, että vain suosionsa takia Gravitation olisi sarja jolla on tarjottavaa läheskään kaikille BL:stä, tai mangasta yleensäkään, pitäville. Yhtenä harvoista tarpeeksi kepeistä mutta silti pitkistä BL-sarjoista sille ei yksinkertaisesti ole ollut juurikaan kilpailijoita, ja karkkiväreillä ja popilla kuorrutettu animesarja on madaltanut tutustumiskynnystä entisestään. Oikeastaan vasta vuonna 2002 alkanut Junjou Romantica on viime vuosina alkanut haastaa Gravitationin suosiota ja kilpailla samasta kohdeyleisöstä, vaikka sillä onkin vielä valovuosien matka samalle tunnettuuden ja ikonisuuden tasolle Gravitationin kanssa. Jokseenkin raivostuttavaa että BL:n suurimmiksi ikoneiksi muotoutuvat yhä uudestaan ja uudestaan mukasöpöt pehmoeläimet, kimittävät ukehahmot ja mystiset kirjailijat, mutta fujosheilla ei liene varaa olla ronkeleita.


......

37 sivua avaruuspeppuseksiä, täältä tullaan

Pahoittelen venähtänyttä päivitysväliä, suomenkielinen Gravitation veti minut niin sanattomaksi että sitä koskeva postaus on edelleen luonnosvaiheessa. Nyt keskitytään kuitenkin tämän hetken kuumimpaan nettihomosarjakuvaan. Ja ei, nyt ei puhuta Hetaliasta, vaan yhdysvaltalaisen Hamletmachine-nimimerkillä kulkevan M. Palumbon komeasti piirtämästä Starfighterista. En lue nettisarjakuvia läheskään niin paljon kuin ehkä pitäisi, mutta omaperäinen ja miellyttävä piirrosjälki sekä fandomsecretin vihasalaisuudet onnistuivat herättämään mielenkiintoni. Homoja ja avaruusaluksia tyylikkäästi piirrettynä, mikä tässä muka voisi mennä pieleen? Vastauksesta voi olla montaa mieltä, mutta jännän äärellä tässä ehdottomasti ollaan joka tapauksessa.

Starfighterilla on nimittäin kaikki potentiaali olla oikeasti mielenkiintoinen sarjakuva, muutenkin kuin aihepiirinsä puolesta. Tarinan tarkkaan mietitty visuaalinen ilme ja kekseliäs värien käyttö tekevät lukemisesta nautittavaa jo itsessään, eikä amatöörisarjakuvien helmasyntejä kuten epäselvää kerrontaa tai piirrostyylin jatkuvaa muuttumista näy mailla halmeilla. Avaruustaistelut on toteutettu erityisen taitavasti, ja jo kauas näkee että tekijä on katsonut Star Warsinsa huolella. Palumbo on muutenkin piirtäjänä melkoisen lahjakas ja selkeästi tietää, mitä on tekemässä. Fanituotoksia lukuunottamatta avaruusaluksia ei myöskään ole vielä täysin ryöstöviljelty miesrakkauden näyttämönä, ja miljöö kumartaa hauskasti - oli se sitten tietoista tai ei - sekä slashin syntysijoille Star Trek-fandomiin että shounen-ain pioneerien Keiko Takemiyan ja Moto Hagion avaruushomoiluille. Scifielokuvien lisäksi vaikutteita onkin imetty yaoista ja ennen kaikkea ns. oikeasta homopornosta, mikä oikeastaan onkin Starfighterin ainoa, mutta myös kaikkein perustavanlaatuisin vika. Se on nimittäin käytännössä pelkkää pornoa.

Sarjakuvan tarina, jos sitä sellaiseksi voi kutsua, ei ole kovin mutkikas sisäistettäväksi. Nimettömäksi jäävällä avaruusasemalla nimettömäksi jäävän auktoriteetin toimesta kaksi vetreän näköistä ja vekkuleilla kampauksilla varustettua nuorta miestä saa koodinimikseen Cain ja Abel ja muodostaa tehtäväparin, jossa toinen toimii navigaattorina ja toinen taistelijana. Ei liene kovinkaan epäselvää, mille nuo roolit ovat eufemismeja. Navigaattori Abel on pieni, blondi ja hintelä, ahdistuu ja itkee kaikesta, ja on aina unelmoinut siitä että tätä pistettäisiin takaluukkuun - toisin sanoin ukein uke joka koskaan on ukennut. Taistelija Cain puolestaan on lihaksikas, röyhkeä ja ylipäätään kaikin tavoin Abelin vastakohta - sekä tietysti valmis toteuttamaan tämän unelmat käytännössä, jopa vastoin tämän näennäistä tahtoa. Mitään sen ihmeellisempää ei sitten olekaan ehtinyt yhä kesken olevassa tarinassa tapahtua, ja epäilen ettei koskaan tulekaan tapahtumaan. Anatomisen tarkkoja lähikuvia miesten genitaaleista onkin sitten luvassa sellaisissa mittasuhteissa että heikompaa hirvittää.


Tässä eivät enää sanat riitä

Oikeastaan sarjakuvan porno- ja taistelukohtaukset eivät eroa toisistaan mitenkään - ne on piirretty huolella ja rakkaudella, enimmäkseen juonen ja hahmonkehityksen kustannuksella, ja käykin aika pian selväksi että lupaavista lähtökohdistaan huolimatta Starfighter on enimmäkseen avaruusaluksiin ja homoiluun tykästyneen piirtäjänsä yksityinen fäppituokio. Tätä on kuitenkin vaikea lähteä tuomitsemaan, sillä ainakin Palumbo visualisoi onanistiset fantasiansa sellaiseen muotoon että niistä on muidenkin mahdollista nauttia. Omaan, japanilaisen BL:n näennäiseen hienovaraisuuteen tottuneeseen makuuni penisten naamalle vyöryttäminen saavuttaa naurettavat mittasuhteet jo siinä vaiheessa kun se alkaa, mutta makuasioista on hankala kiistellä ja asiasta napiseminen olisi yhtä tyhmää kuin valittaminen siitä, että lääkärisarjassa näytetään verta ja valkoisia takkeja.

Silti ei voi olla harmittelematta potentiaalia, joka on mennyt hukkaan tällä rappiollisella onanian alttarilla. Paikoin Starfighter nimittäin vilauttaa lukijoille varsin mielenkiintoisia teemoja, joiden käsittelyyn ei kuitenkaan missään vaiheessa paneuduta. Navigaattorit ovat oma, mahdollisimman hyvin tehtävään sopivaksi jalostettu ihmisrotunsa, mutta jää epäselväksi mikä näiden suhde on taistelijoihin, tai mikä ylipäätään on johtanut siihen että tällaisia rotuja on pitänyt jalostaa. Myöskään eeppisten avaruustaistelujen tai Cainin ja Abelin tehtävän syitä ei pahemmin selitellä, eikä näyttäväkään taide pysty yksinään taustoittamaan kaikkea. Äärisuppealla hahmokavalkadilla olisi myös mahdollista saada henkilöt nousemaan ulos edustamistaan karikatyyreistä edes välillisesti, mutta siitäkään on turha haaveilla: kaiken ukeutensa alla idealistinen Abel on tosipaikan tullen valmis taistelemaan ihanteidensa puolesta mutta jää lopultakin pelkäksi vinkuleluksi, eikä taistelusta selviytymisen ja ylipäätään elämisen tuomista adrenaliiniryöpyistä kiksinsä kirjaimellisesti repivä Cain saa hahmoonsa sitäkään kautta yhtään sen enempää syvyyttä. Sarjakuvan ansioksi täytyy toki myöntää, että vaikka se on pornoa, se on ainakin häpeilemätöntä sellaista, vaikka jättääkin paljon toivomisen varaa vähän joka suunnalle.

Tästä huolimatta - tai ehkä juuri sen takia - Starfighter on pikkuhiljaa onnistunut keräämään itselleen mukavan kokoisen fandomin, mikä on originaalituotokselta aina melkoinen saavutus. Sarjakuvalle löytyy faniyhteisö niin Deviantartista kuin Livejournalistakin, jossa sille on jopa perustettu oma kinkmemensä, ja Palumbo suunnitteleekin jo ottavansa faneilta rahat pois myymällä sarjakuvaa mainostavia tarroja, pinssejä, t-paitoja ja varmaan kohta kumipukujakin. Kaikki eivät tietenkään ole sarjakuvasta yhtä tohkeissaan kuten jo tämän postauksen alussa kävi ilmi, mutta itse en lähtisi repimään pelihousujani sen takia että joku on päättänyt piirtää seksifantasioistaan nettisarjakuvan. Starfighter on parhaimmillaan viihdyttävä mutta hölmö ja pahimmillaankin lähinnä koominen, joten sitä tuskin kannattaa ottaa kovin vakavasti missään suhteessa - ei sen tekijäkään onneksi ota.